Monet juniorit pitävät kilpaurheilijoita suurimpina esikuvinaan
Urheilu ei ole vain hauskaa ajanvietettä, vaan merkittävä osa yhteiskuntaa. Sen parissa moni ansaitsee elantonsa, ja joillekin urheilu on koko elämän kestävä ura ja elämäntapa. Kilpaurheiluun osallistuu päivittäisellä tasolla rajallisempi joukko ihmisiä, mutta samalla urheilu kiinnostaa merkittävää osaa kansalaisista. Tästä syystä urheilun ympärille on rakentunut runsaasti erilaista liiketoimintaa ja yrityksiä, ja lisäksi se tietysti hyödyttää välillisesti muun alan toimijoita, kuiten vaikkapa matkailupalveluja ja erilaisia urheiluvarusteita valmistavia yrityksiä. Urheilulla on kuitenkin huomattavasti laajempi merkitys, mitä välittömistä rahavirroista voidaan nähdä. Se toimii kimmokkeena ja motivaattorina kansanterveystyölle sekä harrastus- ja juniorityölle. Ammattiurheilijat ovat monelle omasta terveydestään huolehtivalle kuntourheilijalle sekä juniorille, ja varmasti myös vähemmän urheilun parissa viihtyville, tärkeitä esikuvia. Yksi suomalaisille rakas urheilulaji on yleisurheilu, jota seurataan aktiivisesti. Suosiosta huolimatta, lajin elinvoimaisuus on rahoituksen takia jatkuvasti uhan alla.
Työryhmä esittää lisämäärärahaa lahjakkaille nuorille urheilijoille
Resurssipula vaivaa useimpia urheilulajeja, etenkin niitä, joiden harjoittamiseen tarvitaan tietyntyyppinen kallis tila tai ympäristö ja erilaisia välineitä. Mutta kyse on myös yksittäisten urheilijoiden toimeentulosta. Moni urheilija saattaa elää käytännössä opintotuella tai muuten hyvin matalien tulojen varassa. Tämä on monesti nähty esteeksi suomalaisen huippu-urheilun kehittymiselle. On ymmärrettävää, että lahjakas ja lupaavakin urheilija pohtii tarkasti, haluaako valita hyvin riskialttiin uran, jossa edes perustoimeentulo ei ole taattu. Monella ei ole tällaiseen mahdollisuutta. Luonnollisesti myös puoluepolitiikassa keskustellaan asiasta. Kansanedustaja Harry Harkimon johtama työryhmä esimerkiksi esitti hiljattain, että resursseja nuorten urheilijoiden tukemiseen on lisättävä. Kohteena olisivat lahjakkaat urheilijat, joilla on edellytyksiä päästä maailman huipulle. Ryhmä ehdottaa 1-2 miljoonan euron lisämäärärahaa, joka helpottaisi kilpailemista kansainvälisellä tasolla. Toistaiseksi urheiluministeri Sampo Terho ei ole luvannut lisärahoja, mutta hän on kertonut, että asiaa tutkitaan. Jo tällä hallituskaudella aiotaan myös tehdä selvitys, jossa linjataan seuraavien vuosien tärkeimmät liikuntapoliittiset tavoitteet, toimenpiteet ja rahoitus. Ministeri Terhon mukaan asian selvittäminen tullaan tekemään nopeasti.
Huipputulokset edellyttävät huipputason treenimahdollisuuksia
Urheilijoiden kyvyt mitataan kansainvälisissä huippukisoissa, esimerkiksi olympialaisissa ja lajikohtaisissa maailmanmestaruuskisoissa. On helppoa ajatella, että urheilu tapahtuu vain näissä median seuraamissa ja näyttävästi uutisoimissa kilpailuissa, mutta urheilijan näkökulmasta kisat ovat vain pieni osa arkea. Toki kilpailut ovat se, mitä varten treenataan, mutta työtunneissa osuus on vähäisempi. Kilpailut ja niissä menestyminen tuovat tietysti hohdon kilpaurheiluun, joka nimensä mukaisesti on juuri kilpailua. Urheilija ei olisi kilpaurheilija ellei haluaisi kisata. Urheiluyleisön näkökulmasta urheilija kuitenkin nähdään usein vai kisoihin osallistuvana Suomen edustajana. Urheilijalta odotetaan, ehkä jopa vaaditaan, menestystä – ihmiset haluavat, että suomalaiset urheilijat pärjäävät maailmalla. Tämä asetelma on hieman epäreilu. Mikäli urheilijalta odotetaan maailmanluokan tuloksia, heillä täytyy olla mahdollisuudet myös maailmanluokan treenaamiseen. Vaikka urheilu onkin eräänlainen kutsumusammatti, se ei tarkoita, että työtä pistäisi pystyä harjoittamaan lähes vapaaehtoisuuteen pohjautuen, ainakaan jos vaatimustaso on korkea. Niinkuin se on.
